Katariina Alongi: Tunteiden pelko kovettaa hevosihmiset

Ensin koulutamme hevosesta herkkyyden pois ja sitten käytämme loppuelämämme siihen, että yritämme laittaa herkkyyden takaisin hevoseen.


Mark Rashid, amerikkalainen hevosmies

***

VIERASKIRJA / kirjoittajavieras.

Olen jo pitkään miettinyt, miksi hevosmaailmassa on niin paljon kovuutta. Vaikka monet käytännöt ovatkin muuttuneet sitten 70-luvun, hevosenkäsittelijän lempeys on edelleen pilkanaihe. Vallalla on ajatus, että hevostelu ei ole herkkien touhua, siitä kertoo jo kukkahattutätinimitys, joka oli ja on haukkumanimi.

Monet perustelevat kovuutta turvallisuudella. Sanotaan, että hevonen on iso eläin, sen kanssa ei parane pehmoilla. Puhutaan rajojen asettamisesta tai pahimmassa tapauksessa pomottamalla ansaittavasta lauman johtajuudesta − vaikka tiede on jo moneen kertaan ehtinyt kumota johtajuusteorian.

Rajojen asettaminen on erittäin tärkeää hevosten kanssa, sitä en kiellä. Se on itseasiassa ehdottoman tärkeää elämässä ylipäätään. Jos et osaa ilmaista omia rajojasi, elämäsi on raskasta. Se, miten rajansa piirtää, on kuitenkin valinta. Tarvitaanko rajojen asettamiseen väkivaltaa, uhkailua ja pelottelua? Ehkä viestin voisi saada perille muillakin keinoin.

Hevosilla on kyky saada meidät katsomaan itsessämme sellaisia asioita, joita emme välttämättä haluaisi nähdä. Kaikenlaisia vaikeita tunteita nousee pintaan: jännitystä, pelkoa, turhautumista, raivoa. Joskus olomme voi olla suorastaan sietämätön, koska hevonen.

Toisaalta hevoset tuovat elämäämme paljon iloa, rohkeutta ja rakkautta. Vaikka nämä tunteet ovat yleisesti ottaen ihmisten mielestä positiivisia, ne ovat omalla tavallaan todella pelottavia. Mikään ei tuo meitä haavoittuvaisuuden kynnykselle niin kuin valtava rakkauden tunne. Kukaan muu ei pysty satuttamaan yhtä viiltävästi kuin oma rakas.

Jos ajattelet elämääsi hevosten kanssa, oletko joskus kokenut hetkiä, jolloin olet joutunut pois mukavuusalueeltasi ja ollut emotionaalisesti paljas? Heikkoutesi on paljastunut ja sisimpäsi on altistunut muiden arvostelulle?

Niin minäkin, useasti.

On pelottavaa laskea suojakilpensä ja paljastaa haavoittuvaisuutensa. Haavoittuvaisuus on kuitenkin myös se tärkein rakennusaine, jota tarvitaan luottamuksen, rakkauden ja yhteyden rakentamiseen. Sietämätön dilemma, eikö? Usein niin sietämätön, että mieluummin rakennamme muureja ympärillemme, kovetamme kuoremme ja esitämme, ettei mikään tunnu missään. Kuvittelemme, että loppupeleissä se on helpompaa kuin elämä, jossa on tunteiden koko kirjo.

Hevosmaailman suurin ristiriita liittyy tähän. Tavoittelemme täydellistä harmoniaa hevosen kanssa, mutta emme uskalla paljastaa itseämme ja asetumme näin itse harmonian esteeksi.

Pelkäämme, suojelemme sisintämme. Ja koska hyökkäys on paras puolustus, koemme tarpeelliseksi näyttää hevoselle, missä se kaappi seisoo. Ettei se vaan koskaan enää saisi meitä tuntemaan näitä vaikeita tunteita.

Hevosmaailmassa on niin paljon kovuutta, koska me ihmiset pelkäämme niitä tunteita, joita hevonen meissä herättää. Emme uskalla haavoittua.

Elämme siinä virheellisessä käsityksessä, että haavoittuvaisuus on heikkoutta, vaikka se päinvastoin on suurinta rohkeutta, mitä maa päällään kantaa. Mikä voisi olla vaikeampaa kuin olla aito, paljas itsensä, kaikkine epätäydellisyyksineen, tuntien rohkeasti kaikki tunteensa, ne vaikeatkin? Eipä juuri mikään.

Toivon, että voimme lähteä purkamaan hevosmaailmassa esiintyvää kovuuden ihannointia. Uskalletaan tarkastella omia tunteitamme, puhua niistä ja kuunnella niiden viestejä. Kuunnellaan kukkahattutätejä, etenkin niitä herkkiksiä, joita olemme aiemmin kehottaneet hankkimaan toisen harrastuksen. Heillä on sitä tärkeää tietoa, mitä olemme vailla.

Kuunnellaan myös hevosiamme, aidosti. Otetaan vastaan niiden viestit, nekin mitä emme halua kuulla. Ei olla hevosia vastaan, vaan niiden puolella. Uskalletaan katsoa peiliin, niin pelottavaa kuin se onkin.

Ollaan myös armollisia niille hevosihmisille, joille tämä kaikki on todella vaikeaa, ja jotka kaikin voimin yrittävät piiloutua kovuuden taakse. Osaan sanoa omasta kokemuksestani, että se on kylmä paikka, siellä ihminen kokee olevansa todella yksin. Otetaan siis heitäkin kädestä, vaikka vain mielissämme, sillä he tarvitsevat eniten johdattelua ja ymmärrystä. Ilman apua he eivät uskalla lähteä hevosten viitoittamalle löytöretkelle itseensä.

Katariina Alongi

istuntaopettaja, kirjailija, life coach

www.coachingwithconnection.com

***

Vastaa

About teijauu