Heportterin tarina: Unelma onnellisesta hevosesta

Valkoinen, sinisilmäinen poni lähti seuraamaan pölyävää hiekkatietä matelevaa kermanvalkoista Miniäni. Poni oli söpö pörröisine jouhineen, mutta ei se nyt ihan satujen uljasta valkoista muistuttanut. Sillä oli vankat jalat ja ennemminkin pyöreä kuin lihaksikas olemus, mutta minä huomasin ajattelevani, että tuo poni voisi olla minun. Neljän kurssipäivän ajan poni asetteli kavionsa maahan minun askeleideni tahtiin ja lopulta laski vaaleanpunaisen turpansa olkapäälleni. Eihän sellaista ponia voi vastustaa. Kohtaaminen oli satumainen, mutta Alfonsin elämä ei ollut.

​Ostin tuon ponin, ensimmäisen hevoseni, vähän salaa, ja vaikka olin juuri käynyt itseni kanssa kuukauden keskustelun siitä, ettei minun missään nimessä kannata ostaa hevosta. Se oli menoa. Siihen saakka olin ollut huoleton hevosharrastaja, ratsastuskouluoppilas ja ylläpitohevosten liikuttaja. Poninomistajan elämä oli kaunista, mutta samalla kivuliasta ja se veti minut yhä syvemmälle pohtiessani, millaista on hevosen hyvä elämä ja mitä minun pitää sen tarjotakseni tehdä.

​Parasta, mitä journalistina voin hevosille antaa, on jakaa tutkittua tietoa ja haastaa ihmisiä pohtimaan tapojaan ja uskomuksiaan, jotka ovat ristiriidassa tiedon kanssa. Niin syntyi unelma Heportterista.

Unelma painui arjen jalkoihin usean vuoden ajaksi. Eihän hyvää työpaikkaa ja varmaa palkkapäivää ole mitään järkeä vaihtaa yrittäjän ja lehdenkustantajan epävarmaan elämään! Rohkeutta löytyi riittävästi vasta rämmittyäni uupumuksen läpi.

Heportterin tarina alkoi keväällä 2018. Ensimmäisen numeron tuotantokuluihin keräsin rahaa joukkorahoituksella Mesenaatti.me-palvelussa. Kampanja-aika oli huikean sosiaalista aikaa. Oli mahtava huomata, kuinka monelle hanke oli tärkeä. Minimisumma ylittyi reippaasti, mikä tarkoitti sitä, että unelmasta kehkeytyi suunnitelma ja suunnitelmasta lehti.

Tätä kirjoittaessani on julkaistu Heportterin kolme ensimmäistä numeroa. Suunnittelen toiveikkaana vuotta 2019. Ensimmäisen puolen vuoden aikana on varmistunut, että hevosihmiset janoavat luotettavaa tietoa ja syvällistä sisältöä.

Nyt unelmoin siitä, että joku päivä kaikki hevosihmiset Suomessa tietävät, mikä Heportteri on. Ja siitä, että Heportterin lukijamäärä kasvaa tuhansiin. Ja siitä, että vuosien päästä meitä tiedostavia hevostelijoita olisi enemmän kuin pimeässä vaeltavia.

​Alfonsin elämä jäi lyhyeksi. Pian muuton jälkeen poni alkoi ontua. Hoidin sen oikeaa takajalkaa vuoden. Paijasin, bemeröin, seurustelin yksin potevan ponin kanssa ja työllistin eläinlääkäreitä. Kun yksi jänne parantui, rupesi toinen jänne tai side tai tuppi vaivaamaan. Todennäköisesti vanha vamma, ehkä jäänyt joskus jalastaan kiinni. Viimeisen piikin aika koitti, kun poni menetti kiinnostuksensa muihin hevosiin.

Alfonsille en pystynyt tarjoamaan hyvää elämää, mutta ehkä pystyn auttamaan muita hevosia.